Liisa Lautamatti
JÄLJILLÄ
The Dancing Wu Li Masters (Bantam Books 1980). Kirja
esitteli kohtuullisen ymmärrettävässä muodossa kvanttifysiikan
löytöjä ja niiden yhteyksiä itämaiseen filosofiaan. Fysiikkaa oli
totuttu pitämään kaikista tieteenaloista objektiivisimpana,
mutta nyt oli tehty havaintoja, jotka kyseenalaistivat
näkemyksemme todellisuudesta.
Noiden havaintojen valossa meidän todellisuutemme näyttää
sisältävän useita päällekkäisiä ulottuvuuksia, joiden
tunnistamiseen eivät aistimme kuitenkaan riitä. Länsimaisen
tieteen ajatteluun kouliintuneesta nämä uudet näköalat tuntuivat
riemastuttavilta. On siis olemassa ulottuvuuksia, joita emme
havaitse. Onko meillä siitä kuitenkin jonkinlainen alitajuinen
aavistus? Onko taide ehkä aina ollut ihmiselle keino tavoitella
sellaisia merkityksiä, jotka ylittävät aistien rajat?
Kun lopetin palkkatyön, sain enemmän aikaa mietiskellä tällaisia. Aloin käytellä kameraa
(olenhan valokuvaajan tytär), otin taas esiin siveltimet ja kynät, aloin käydä taidekursseilla.
Leikittelin visuaalisten kerrosten kanssa käyttämällä päällekkäisvalotuksia.
Yhdistelin erilaisia elementtejä: maalauksia, piirroksia ja valokuvia – omia ja muiden.
Kuviin ja kuvataiteeseen alkoi syntyä uudenlaisia, läheisempiä suhteita. Pyrin tavoittelemaan
tunnelmia, joita syntyy, kun erilaisten visuaalisten maailmojen muodot ja värit kohtaavat.
Näillä jäljillä olen.
Elämä on täynnä kerroksellisia, päällekkäisiä maailmoja. Tapahtumaketjut ja asioiden
merkitykset jäsentyvät jokaisen mielessä eri tavoin ja tuottavat monta samanaikaista
todellisuutta, joista mikään ei välttämättä ole sen todempi kuin toinenkaan.
Joskus ihminen joutuu hylkäämään oman näkemyksensä ja vääntäytymään itselle
hankalaan, mutta muiden hyväksymään muotoon. Silloin vääntynyt ja nääntynyt
tarvitsee oikaisuhoitoa: unia, mielikuvitusta ja taidetta. Tai ymmärrettävästi esitettyjä
kvanttifysiikan löytöjä.
No comments:
Post a Comment
Note: Only a member of this blog may post a comment.